Üksi vai on probliema: ves’ma vähän paiššah karielakši…
(Yksi vain on ongelma: hyvin vähän puhutaan karjalaa…)
Salmi-Säätiön hallituksen matka
Tverin Karjalaan 1.–5.8.2007
Meillä kaikilla Salmi-Säätiön hallituksen jäsenillä on vahvat karjalaiset juuret, jotka ulottuvat peräti kuuteen salmilaiskylään: Mantsin- ja Lunkulansaareen, Karkkuun, Manssilaan, Räimälään, Palojärvelle. Kaikki me olemme tuon tuosta käyneet Karjalassa, sekä entisillä kotikonnuilla että kauempanakin itärajan takana. Olimme jo pitkään suunnitelleet tutustumismatkaa vähän kauempana asuvien kielisukulaisten, tverinkarjalaisten pariin. Hämmästyttävää oli, että selvisimme niinkin hyvin ikiomalla livvillämme, vaikka kielimuotojen välillä on eroja. Mutta hyvin selväksi tuli sekin, että ongelmat kielen ja identiteetin säilyttämispyrkimyksissä ovat samat molemmissa Karjaloissa. Yhteistä oli myös se lämmin karjalainen vieraanvaraisuus, johon olemme Venäjän Karjalassakin tottuneet. Tverinkarjalaisen kulttuurivaikuttajan Zoja Turičevan meille järjestämä monipuolinen ohjelma ylitti kaikki odotuksemme: omien juuriemme karjalaisuusaste koki uuden päivityksen.
Tverin karjalaisasukkaiden esi-isät ovat siirtyneet Tverin alueelle pääasiassa vuosien 1581-1595 ja 1617-1661 muuttoaaltoina. Ruotsin saatua omistukseensa Käkisalmen läänin (Stolbovan rauha 1617) alueen karjalainen kantaväestö pakeni Tverin läänin kyliin, jotka olivat jääneet autioiksi sotaa ja ruttoa pakoon lähteneiltä venäläisiltä. Pääsyynä karjalaisten massamuuttoon oli, että ruotsalaiset vallanpitäjät yrittivät käännyttää ortodokseja luterilaiseen uskoon. Myös kohtuuttomasti lisääntynyt verotus pakotti ihmisiä lähtemään kotiseudultaan. Tverin karjalaisväestön lukumäärän on arvioitu olleen suurimmillaan (150.617) vuonna 1930. Vuoden 2002 väestönlaskun mukaan karjalaisia on vajaa kymmenes tuosta määrästä eli 14.633. Heidän asuinpaikkansa ovat pääasiassa pieniä 1- 5 asukkaan kyliä, joita tällä hetkellä on 458. Suurempia kyliä on enää 80. Vierailumme suuntautui Spirovan piirin Kozlovan ja Puasinkoin kyliin; Lihoslavlin piirin kylistä kävimme Vasil’kovassa, Tolmačussa ja Zaluazinassa sekä Lihoslavlin ja Tverin kaupungeissa.
Tverinkarjalaiset ovat onnistuneet säilyttämään oman äidinkielensä yli 400 vuotta, vaikka ovat eläneet keskellä Sisä-Venäjää, kaukana alkuperäisiltä kotiseuduiltaan. Kielimuoto on Karjalan tasavallassa puhuttavaa varsinaiskarjalaa, tarkemmin sen eteläistä murretta, jota myös osissa Suojärveä ja Suistamoa puhuttiin ennen sotia. Nykyään on tutkijapiireissä tosin ruvettu pitämään tverinkarjalaa yhtenä erillisenä karjalan kielenä. Kielen säilyminen tulevaisuudessa ei ole ongelmatonta, ja tilanne näyttää pääosin samalta kuin Venäjän Karjalassa: puhujien enemmistö on iäkkäitä, kieli ei ole välittynyt nuoremmille polville, eikä valtion tukea kansallisille ja kielellisille pyrkimyksille ole saatavissa. Mutta me matkalaiset saimme kattavan kuvan sekä kulttuurielämästä että niistä käytännön oloista, joissa tverinkarjalaiset elävät.
Maisemaltaan Tverin alue on tyypillisen sisävenäläistä, tasaista ja avaraa. Peltoja on runsaasti, mutta suurin osa niistä on jäänyt kesannolle ja osa jo metsittynyt. Viljeltyjä peltoja on vähän. Useimmiten kasvatettiin kauraa, harvoin näkyi kasvavan ruista. Lehmiä näkyi myös varsin niukasti. Vanhojen karjalaiskylien talot ovat harmaita, monissa on perinteisesti veistetyt valkoiset ikkunanpielet. Väki vähenee, suuri osa kyläläisistä saapuu kesäksi Moskovasta tai Tveristä vanhoille kotikonnuilleen viljelemään perunaa ja vihanneksia. Työikäiset ja nuoret pyrkivät kaupunkeihin, joissa on paremmat mahdollisuudet löytää työ- tai opiskelupaikka. Lapsia on kylissä vähän. Siitä on ollut seurauksena, että monia kyläkouluja on lakkautettu. Kylissä koulu, kauppa ja kirjasto ovat usein ainoat työpaikat. Neuvostoaikana toimineiden sovhoosien lakkauttaminen vei valtaosan kylien työpaikoista.
Tverin karjalaisten vanhaa kulttuuria ja tapoja pyritään säilyttämään vähäisinkin aineellisin resurssein. Pieniä paikallismuseoita ja kirjastoja on joko koulujen yhteydessä tai erillisinä yksikköinä. Näytteillä on mm. kauniita käsitöitä sekä vanhoja työhön ja asumiseen liittyviä esineitä. Museoissa ja kouluissa tapasimme vanhoja tveriläisiä, joiden kanssa keskustelimme entisistä ajoista ja tavoista, pohdimme myös nykypäivän oloja. Tunnelman vapauttajina toimivat vanhat karjalaiset ja ortodoksiset laulut, joita vuoroin esitimme isäntiemme kanssa.
Edesmennyt akateemikko Pertti Virtaranta on edelleen tunnettu ja arvostettu henkilö Tverin alueella. Iloisen yllättyneitä olimme siitä, että pääsimme hetkeksi kulkemaan hänen jalanjäljissään. Virtaranta on tehnyt arvokasta työtä tveriläisten kansallistunteen ja ihmisten itsetunnon kohottajana tallentaessaan vuodesta 1957 lähtien tverinkarjalaa, kansan vanhoja itkuvirsiä ja runoja. Kylissä muistetaan ja arvostetaan suuresti sitä, että Virtaranta ensimmäisenä suomalaisena oli vakavasti kiinnostunut karjalaisten kielestä ja kulttuurista. Hän korosti, että jokaisen on tiedettävä kuka on ja mistä tulee. Ensimmäisen majapaikkamme emäntä, Galina Fjodorovna Piskunova Puasinkoin kylästä tunsi henkilökohtaisesti Pertti Virtarannan. Hän muisteli Virtarantaa ja kertoi tämän matkoista Tverin kylissä, erikoisesti tässä Puasinkoin kylässä. Galina esitti itkuvirsiä yhteisessä tapaamisessa kylän kirjastossa. Kotonaan hän vielä kuuntelutti meillä kasetin, joka oli äänitetty v. 1999 Galinan Suomessa käynnin yhteydessä. Siinä hän vaikuttavasti ’itköü iänel’ Virtarannan haudalla Helsingissä ja toivottaa rakastetulle professorille ’valgiedu ruajuu, kebjielöi muldii’. (Ohjelmassa Tveriläiset radiossa 5.6.1999.)
Tveriläisten kansallistunnetta on pidetty yllä mm. omakielisen sanomalehden, Karielan Šanan, avulla. Ljudmila Gromovan toimittama lehti on ilmestynyt vuodesta 1996 neljä numeroa vuodessa. Osa kirjoituksista on käännetty venäjäksi. Muutakin omakielistä kirjallisuutta on ilmestynyt jo 1990-luvun alusta, mm. oppimateriaalia: Bukvari-niminen aapinen (Orlov 1992), lukukirja Armaš šana (Turičeva 1996) ja oppikirja Aiga paissa i lugie karjalakši (Gromova 2002). Oppikirjat ovat saaneet julkaisutukea Suomesta Tverinkarjalaisten ystävät r.y:n (perustettu 1993), Karjalan Sivistysseuran ja Pertti Virtarannan toimesta. Erittäin tervetullut on ollut Tverinkarjalan sanakirja (Punžina 1994). Vastikään ilmestyi laulukirja Virži, (2007, toim. Golovkina, Z.I. ja Gorcev, R.V.). Kirjaan on koottu eri tekijöiden laulutekstejä nuotteineen. Nykyinen julkaisutoiminta on saanut Venäjän federaation tukea, mutta nyt tuki on lopetettu, mikä osaltaan on heikentänyt tverinkarjalaisten, kuten muidenkin vähemmistökansallisuuksien, kulttuuriautonomista asemaa viime aikoina.
Merkittävä tuttavuus matkallamme oli vastikään 70 vuotta täyttänyt runoilija Stanislav Vasiljevič Tarasov, jonka kodissa Vasil’kovan kylässä koimme ikimuistoisen runojen siivittämän teehetken. Saimme kuulla runoilijan esittämän tuoreen runon, joka oli syntynyt samaisena päivänä juuri ennen tuloamme. Stanislav Vasiljevič esitteli meille myös kylän tšasounan, jonka pystyttämisessä entiselle paikalleen hänellä ja kyläläisillä oli ollut ratkaiseva osuus. Korkealle kohoavaa, erikoislaatuista ristiä oli säilytetty erään kyläläisen vintillä piilossa 70 vuotta eli koko neuvostokauden ajan; nyt oli sen aika päästä alkuperäiseen tehtäväänsä. Elävät, toimivat kirkot ja tšasounat ilahduttivat, mutta paljon näkyi myös jälkiä viime vuosikymmenien vähemmän kirkollisen elämän vaiheista: suuria kirkkoraunioita keskellä kyliä (esim. Zaluazinan kylä, Kozlovan kylän kirkko) Ne pistivät silmään useamminkin ajaessamme läpi Spirovan ja Lihoslavlin alueiden.
Tapasimme karjalaiskulttuurin vaalijana tunnetun Anatoli Golovkinin, Tverinkarjalaisten kulttuuriautonomian (ent. Tverinkarjalaisten kulttuuriseura) hallituksen jäsenen. Hän on julkaisut runsaasti tverinkarjalaisten historiaan liittyvää kirjallisuutta sekä runoja, enimmäkseen venäjäksi, ja toiminut kulttuurin puolesta monin tavoin. Saimme hänen uunituoreen kirjansa (Golovkin 2007), joka oli määrä tulla julkaistuksi vasta parin viikon kuluttua, vaimon syntymäpäivänä…
Teimme pikavierailun karjalaiskulttuuria vaalivaan Lihoslavlin opettajaopistoon, jossa meidät otettiin vastaan leivän ja suolan kera. Opistossa valmistuu ala-asteen opettajia, jotka suorittavat opetusharjoittelunsa toisesta vuosikurssista alkaen alueen kouluissa. Opistossa on aloitettu myös karjalan kielen opettajien valmistus. Koulun opettajat osoittivat kiinnostuksensa mahdolliseen yhteistyöhön suomalaisten kanssa.
Karjalan opetusta samoin kuin yrityksiä kansallisen kulttuurin elvyttämiseen oli Tverin alueella ollut jo 1930-luvulla. Kirjavien vaiheiden jälkeen lähdettiin uudelleen liikkeelle 1990-luvun alussa. Karjalan opetus kouluissa aloitettiin pääosin Tverinkarjalaisten kulttuuriseuran toimesta. Saatiin oppikirjat, koulutettiin opettajia, karjalaislapsiakin oli kylissä. Nyt näyttää siltä, että kylien pysyvän asutuksen yhä vähentyessä ei ole enää ketä opettaa. Yksi oppitunti viikossa ei tee kenestäkään karjalan puhumisen mestaria, mutta on silti parempi kuin ei mitään. Tverinkarjalaisten kieli on kuin ihmeen kaupalla säilynyt vuosisatoja eristyksissä, mutta nyt se, samoin kuin karjalainen identiteetti, uhkaavat sulautua venäläiseen valtakulttuuriin. Yhä useamman karjalaisen kielitaito ulottuu vain ymmärtämisen tasolle.
Viimeisenä matkapäivänä kävimme Tverissä Pyhän Katarinan luostarissa, jonka johtajana on suomalainen nunna, äiti Juliana. Luostari sijaitsee keskellä kaupunkia, Volgan ja Tvertsa-joen yhtymäkohdassa. Igumenia Juliana esitteli meille luostarin, kertoi sen menneisyydestä ja tulevaisuuden hankkeista. Suunnitteilla on luostarin oman terveyskeskuksen rakentaminen ja sen toiminnan käynnistäminen. Hanke on merkittävä, sillä terveydenhuoltopalvelut Tverin kaupungissa ovat heikot. Näin voitaisiin parantaa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten terveydenhuoltoa. Luostarissa asuu tällä hetkellä 26 nunnaa. Vierailu oli hyvin vaikuttava ja yksi matkan kohokohdista. Äiti Julianan optimistinen elämänasenne tuntui säteilevän kaikkialle luostariin, ehkä myös sen ulkopuolelle. Hänen luottamuksensa siihen, että aina löytyvät resurssit tarvittaviin korjauksiin, tuntui uskomattomalta. Tunnelma luostarin kirkossa, kun meille kerrottiin monien ikonien tarina, kutoi langat karjalaiskylien tšasounien maailmaan: niiden uudelleen nostamisessa ja luostarin kunnostamisessa oli jotain rauhoittavan toiveikasta.
Kuvia Tveristä sivuston kuva-albumissa, katso albumi: Tver 2007.
Kirjallisuutta:
Orlov, M.M. (1992): Bukvari
Punžina, A. (1994): Tverinkarjalan sanakirja
Turičeva, Z.A. (1996): Z.A. Armaš šana
Gromova, L. (2002): Aiga paissa i lugie karjalakši
Golovkin, A.N. (2006): Tverin karjalaiset
Golovkina, Z.I. ja Gorcev, R.V., toim. (2007):Virži
Golovkin, A.N. (2007): My otsjuda rodom (Täältä olemme kotoisin)
