Elinkeinot

Maanviljely

Maanviljely oli salmilaisten pääelinkeino. Kaskenpoltto oli hallitseva viljelysmuoto aina 1900-luvun alkuun asti. Salmin maanviljelystä leimasi tietynlainen jälkeenjääneisyys; peltoja ryhdyttiin ojittamaan vasta 1800-luvun alussa, kaskenpolton yhä hallitessa.

Peruna levisi samoihin aikoihin ruokapöytiin ikiaikaisen karjalaisen nauriin tilalle. Lisäksi vasta 1800-luvun puolivälissä kääntöaura levisi Salmin alueelle, ja vasta aivan 1800-luvun lopulla mm. haravakone ja niittokone toivat tullessaan tehomaatalouden tuntua salmilaisille. Tämä kaikki tapahtui muutamia vuosikymmeniä muun Suomen jälkeen.

Salmin maatalouden kehitykselle antoi merkittävää vauhtia Itä-Karjalan Maanviljelysseuran vuonna 1901 perustama Salmin Maatalouskoulu.

1900-luku olikin Salmille uuden aikakauden aikaa kaikilla elämänaloilla, erityisesti uusi aika näkyi maanviljelyyn varatun maan määrän tasaisena kasvuna. 1930-luvun lopulla pitäjän maatalouden kehitys oli saavuttanut muun maan tason, kaskiviljelyn jäädessä lähes unohduksiin lannoitettujen ja ojitettujen, kiinteiden peltoalueiden vallatessa alaa.

Vuonna 1939 Salmissa oli viljeltyä maata yhteensä 8050 hehtaaria. Toisaalta maanviljelystilojen korkea lukumäärä (1505 tilaa) merkitsi tilojen keskimääräisen viljelyalan jäämistä reiluun 5 hehtaariin. Tämä määrä riitti kuitenkin pitämään Salmin asukkaat 90 % omavaraisena. Ainoastaan Mantsin- ja Lunkulansaarten pellot tuottivat viljaa yli oman tarpeen. Mantsinsaari olikin tiettävästi jo esihistoriallisena aikana tunnettu viljavuudestaan.

Vilja jauhettiin Salmin omissa jauhomyllyissä, joita oli yhteensä 21. Suurin osa myllyistä käytti vesivoimaa ja oli sijoitettuna jokien varsille kylien välittömään läheisyyteen ympäri pitäjää. Osa myllyistä käytti tuulivoimaa. Myös yksi sähkömoottorilla varustettu mylly oli toiminnassa Kirkkojoella. Tuulimyllyistä uusimmat sijaitsivat mm. Lunkulansaarella.

Pitäjän vanhimmat leipomot olivat Manssilassa, Mäkipäässä, Miinalassa ja Mantsinsaaressa. Lisäksi hieman ennen sotia oli perustettu useita uusia leipomoita Tulemalle. Salmin maanviljelyksen kehitys oli siis päässyt hyvään vauhtiin, kunnes talvisota keskeytti lupaavasti alkaneen kehityksen.


Karjatalous

Maanviljelyn kehittyminen vaikutti osaltaan myös Salmin karjatalouteen 1900-luvun aikana. Aiemmin 1800-luvulla ja sitä ennen jokaisessa talossa oli lehmiä ja sikoja lähinnä vain omaan tarpeeseen, ylituotantoa ei juurikaan esiintynyt.

1900-luvun Osuustoimintaliikkeellä olikin tärkeä osuus Salmin taloudellisessa kehityksessä, sillä 920-luvulla perustettiin useita uusia sonniosuuskuntia, noin vuosikymmentä aiemmin perustettujen ensimmäisten osuuskuntien rinnalle.

 

Osuusmeijerit tuottivat juustoa ja vastaperustetut osuuskassat huolehtivat siitä, että rahaa tarvitseva salmilainen sai tarvitsemansa lainan toimintansa kehittämiseen. Salmia voisikin luonnehtia osuustoiminnan luvatuksi pitäjäksi, niin suuri oli osuustoiminta-liikkeen vaikutus itse pitäjän taloudelliseen kehitykseen.

Vuonna 1939 Salmissa oli tilastotietojen mukaan 5000 lehmää, 2000 lammasta, 2000 hevosta ja noin 250 sikaa. Sikojen tilastoitua määrää tosin ei voida pitää aivan varmana, sillä vanha kansa tietää sikoja olleen ainakin 10 kertaa enemmän.


Kalastus

Maanviljelyn jälkeen kalastus oli toinen tärkeä elinkeino salmilaisille, erityisesti Mantsinsaaren ja Lunkulansaaren väestölle, kuin myös Laatokan rannalla sijainneiden kylien väestölle.

Osuustoiminta oli vahvasti mukana myös kalastuselinkeinossa. Salmissa olikin yli 20 osuustoiminnan kautta hankittua moottoroitua kalastusvenettä. Itse kalastusosuuskuntia oli kahdenlaisia, veneosuuskuntia ja moottoriosuuskuntia. Veneosuuskunnat erosivat jälkimmäisistä siinä, että veneosuuskuntien veneet olivat airokäyttöisiä.

Kalastusmenetelmät erosivat toisistaan vuodenajasta riippuen. Keväisin kalastettiin suurten jokien, kuten Tulemajoen, suulla kuoreita. Tällöin kalastuksessa käytettiin pääasiassa nuottia, rysiä ja haaveja. Kesäisin oli parasta kalastaa katiskoilla, merroilla ja verkoilla matalista rantavesistä. Urheilukalastajat pyytivät suuria lohia Dolgosenkoskesta onkimalla.

Syksy oli varsinaista kalastusaikaa, sillä silloin pyydystettiin verkoilla muikkua, lohta, nieriää ja siikaa. Valamon saarten lähivedet olivat salmilaisten suosimaa kalavettä mentäessä kauemmaksi Laatokalle.

Kalastusretket kestivät yleensä kokonaisen päivän, sillä illalla palattiin takaisin myymään kalasaalis kalanvälittäjille (eli ns. kalabruassoloille), jotka puolestaan myivät kalat pääasiassa Pietariin, tai 1920-luvun alusta lähtien Sortavalaan ja jopa Helsinkiin asti. Jos kalastajat eivät ehtineet maihin ajoissa esimerkiksi kovan tuulen vuoksi, pyrkivät kalastajat siirtymään johonkin Laatokan saareen yöksi. Monilla Laatokan pienillä saarilla olikin erityisiä kalasaunoja, joissa pyydyksiä voitiin korjata myrskyn laantumista odottaessa.

Talvisin kalastettiin jään päältä suurilla talvinuotilla. Yhden nuotan vetämiseen tarvittiin noin 12 henkeä ja muutama hevonen. Tällainen nuotta saattoi antaa kalaa jopa 1500kg. Usein kalastajilla oli mukanaan tarvikkeet pienen tuulensuojan rakentamiseksi viimaa vastaan.

Paitsi että Laatokka antoi ravintoa salmilaisille, se myös verotti. Moni onneton kalastaja katosikin Laatokan laajalle ulapalle jälkiä jättämättä. Uuksussa toimi erityinen pelastusasema, jonka moottorivene oli tarkoitettu hädänalaisten pelastamiseen Laatokalta. Myös armeijan lentokoneita saatettiin käyttää pelastustoimissa joissakin tapauksissa. Talvisin jään halkeaminen saattoi olla kohtalokas; usein jäälautta vei mukanaan paitsi kalastusvälineitä, niin myös hevosia ja ihmisiäkin kauas Laatokalle.

Kalastusneuvojat toimivat aktiivisesti Salmissa neuvomassa ja opastamassa kalastajia uusien teknisten laitteiden, kuten moottoreiden huoltamisessa ja erilaisten kalastusvälineiden edelleen kehittämisessä.

 


 

Metsästys

Maanviljelyn ja kalastuksen lisäksi metsästys kuului oleellisesti salmilaisten elämään. Karjalan laajat ikimetsät tarjosivat metsämiehille monenlaista saalista, aina linnuista ilveksiin ja karhuihin asti. Laatokan hylkeet kuuluivat myös oleellisesti metsästettävän saaliin joukkoon.

Turkisten käsittelyä varten oli Salmissa useita nahkatehtaita, joista ensimmäinen perustettiin Manssilaan vuonna 1880. Muut tehtaat sijaitsivat Tulemalla, Miinalassa sekä Varpaselässä.


Metsätalous

Salmin pinta-alasta 127.000 hehtaaria oli metsämaata. Yksityisten omistamaa tästä määrästä oli noin 60 %, loput 40 % jakautuivat metsäyhtiöiden, seurakuntien, kuntien ja valtion omistukseen. Salmin pitäjän puiden vuotuiseksi kasvumääräksi oli arvioitu noin 400.000 kiintokuutiometriä. 1900-luvun alussa tapahtuneen uuden talouden aikakauden alettua Salmissa metsätalousneuvojat alkoivat valvoa metsien käyttöä ja hakkuita. Metsää hoidettiin ja uusia istutuksia tehtiin metsätalousneuvojien opastuksella.

Vuonna 1937 perustettiinkin metsänhoitoyhdistys. Näin metsien luonne ihmisten mielissä muuttui enemmän laajojen korpien ajattelusta niistä saatavan taloudellisen hyödyn ajattelun suuntaan. Salmin asukkaat harrastivatkin metsänhoitoa niin innokkaasti, että salmilaisille oli enemmän kuin tuttua viedä kotiin suurin osa niistä palkinnoista, joita valtakunnallisen metsänhoitolautakunnan kilpailuissa oli mahdollista saada.

20 % salmilaisista saikin toimeentulonsa pitäjän alueella tehdyistä metsätöistä. Vuonna 1913 perustettiin Salmin uittoyhdistys, jonka alue kattoi Syskyänjoen, Uuksunoen, Tulemajoen ja Miinalanjoen vesistöt. Vesistöjen varrella oli useita metsäkämppiä, joiden emännät huolehtivat metsätyömiesten muonituksesta. Lisäksi metsätyömiesten oli mahdollista ostaa tarvikkeita työmaakaupoista, joita ylläpidettiin tarpeen mukaan. Työmaaoloja olivat valvomassa ns. ammattientarkastajia, eli eräänlaisia työsuojeluviranomaisia.


Metsäteollisuus

Metsäteollisuus oli hallitseva teollisuudenhaara Salmin pitäjässä, eikä syyttä.

Ensimmäinen saha perustettiin jo vuonna 1763, Katariina II hallitessa Venäjää sekä siinä sivussa Salmia. 1800-luvun alkuun mennessä pitäjässä oli jo 5 sahaa, joissa oli yhteensä 16 raamia, eli linjaa. Näistä sahoista Tulemajoen varressa oli 2 sahauslaitosta ja 3 sahaa oli vastaavasti toiminnassa Uuksunjoella. Venäläinen Gromovien suku omisti kaikki kyseiset sahat.

Vuonna 1837 sattui tulipalo, joka tuhosi yhden 4-raamisen sahan Uuksussa ja vuonna 1852 Gromovit päättivät, senaatin suostumuksella, taloudellisen heikon tilanteen johdosta sulkea yhden sahan Uuksussa ja suorittaa vähennyksiä Tulemajoen sahojen raamien määrissä. Lopullisesti Gromovit lopettivat sahaustoiminnan Salmissa vuosien 1854 – 1856 Krimin sodan aikana, jolloin puutavaran vienti ulkomaille oli muuttunut lähes mahdottomaksi ja kotimainen kysyntä oli romahtanut. Tämä ei kuitenkaan tappanut sahateollisuutta kokonaan, sillä se jatkui vuosikymmenien ajan kotitarpeet täyttävänä teollisuudenmuotona.

Vuonna 1890 alkoi uusi aikakusi Salmin pitäjän metsäteollisuudessa, jolloin Hosainovin veljekset perustivat pitäjän ensimmäisen höyrysahan ja vuonna 1903 toiminimi Hosainov rakennutti 4-raamisen sahan Tulemajoen suuhun. Vuonna 1912 saha laajennettiin 6-raamiseksi. Tämä teki Tulemajoen sahasta suurimman ja tärkeimmän sahan koko Salmin pitäjän historian aikana. Vuonna 1916 sahaa kohtasi onnettomuus tulipalon tuhottua sahan. Tämä kuitenkin jäi väliaikaiseksi takaiskuksi, sillä pian saha jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1929 asti, jolloin maailmanlaajuinen talouslama teki sahauksesta kannattamatonta, ja saha lopetti lopullisesti toimintansa.

Hosainovit eivät olleet ainoita höyrysahan omistajia Salmissa, sillä Lunkulansaaren Kotkaniemeen oli perustettu uusi höyrysaha vuonna 1907 Laatokan Puutavara Oy:n toimesta. Vuonna 1916 Diesen Wood Co Ab, joka oli aiemmin ostanut Kotkaniemen sahan, siirsi sahan toiminnan Pitkärantaan. Samainen Diesen rakennutti vuonna 1922 ns. Litsman sahan Hyrsylään, joka kuului Salmin pitäjään vuoteen 1931 asti. Suomen valtio rakennutti myös oman sahan vuonna 1925, joka sijoitettiin Ala-Uuksun kylään. Myöhemmin valtio vuokrasi kyseisen tehtaan Laatokan Koivu Oy:lle.

Näiden suurten sahojen lisäksi Salmissa toimi kotitarpeita varten yhteensä 9 pientä sahaa kaikkialla pitäjän alueella; Uuksunjoessa ja Satulinjoessa, Mantsinsaarella, Varpaselässä, Orusjärvellä, Manssilassa, Miinalassa sekä Tulemalla.


Käsiteollisuus

Salmilaiset pyrkivät valmistamaan itse kaiken mahdollisen. Niinpä mm. kaikki reet, kärryt, sukset ja veneet olivat salmilaista käsialaa. Pitäjän omat sepät, suutarit ja räätälit huolehtivat työkalujen, pumppujen ja erilaisten metsästysaseiden kuin myös vaatteiden ja kenkien teosta.

Työvälineiden lisäksi valmistettiin myös erilaisia soittimia, kuten tuohitorvia, harmonisoittimia ja pillejä.

Naisten tarpeita varten oli Salmiin perustettu kiertävä kotitalouskoulu jossa opetettiin mm. käsitöitä. Koulu aloitti toimintansa vuonna 1911. Koulun ohella järjestettiin erilaisia kursseja mm. Salmin Marttojen ja Lotta Svärdin toimesta.

(Kuva: Rakas entinen Karjala)


Saviteollisuus

Salmissa harjoitettiin myös pienimuotoista saviteollisuutta. Savitehtaissa valmistettiin saviastioita ja muita käyttöesineitä. Vuonna 1892 A. Mensonen perusti Lunkulansaareen ensimmäisen savitehtaan, jossa valmistettiin mm. koristeellisia astioita. Lunkulansaarella oli myös yksi tiilitehdas Monosen kylässä. Tulemalla oli tiili- ja ruukkutehdas kauppias A. K Röppäsen omistamana.


Kauppa

Salmilaisten käymä kauppa muiden pitäjien ja kaupunkien kanssa oli aina ollut erittäin vilkasta, sitä se oli ollut varsinkin ennen Suomen itsenäistymistä. Muun muassa Pietari ja Petroskoi olivat salmilaisen kaupan päävientipaikat tähän aikaan. Rajojen sulkeuduttua Suomen suuret kaupungit Viipuri, Sortavala ja Käkisalmi olivat viennin pääasiallisia kohteita, Helsinkiä ja kaukaista Tukholmaa unohtamatta.

Salmista myytiin pääasiassa puuta ja kalaa, myös terva ja muut sivutuotteet kuten hylkeenrasva olivat varsinkin 1800-luvun loppuun asti vientiartikkeleita. Tuontiartikkeleita olivat jauhot, suola, tupakka sekä erilaiset kankaat ja nahkat, sillä pitäjän oma tuotanto ei kyennyt täyttämään kaikkia tarpeita.

Pitäjän kaikkein suurin kauppaliike oli Vasili F. Hosainovin vuonna 1872 perustama Hosainovin liike. Liikkeen nimeksi tuli myöhemmin erilaisten välivaiheiden jälkeen Osakeyhtiö Hosainov. Hosainovit harjoittivat halko- sekä sahatavarakauppaa Pietarissa ja Itä-Karjalassa Tulemajoen suussa olevan sahansa kautta. Lisäksi heillä oli siirtomaatavaraliikkeet Salmissa ja Sortavalassa.

Edellä mainitun Hosainovin veljesten lisäksi Salmissa oli runsaasti muita kauppiaita. T. Laitinen oli merkittävä rauta- ja rakennusainekauppias, P. Karttusel- la ja P. Mannisella oli omat vaatetus- liikkeensä, lisäksi Salmissa toimi myös Salmin kirjakauppa. Lähes jokaisessa kylässä olikin oma kauppaliike.

Muita tunnettuja kauppiaita olivat mm. M. A. Röppänen, joka vuonna 1874 avasi sekatavarakaupan Manssilassa ja myöhemmin, vuonna 1911 vastaavan myymälän myös Tulemassa. Paitsi sekatavarakauppa, puutavarakauppa oli myös Röppäsen toimialaa. Vuonna 1909 S. Kimajev perusti kaupan Karkun kylään ja toiminta laajeni muutamaksi vuodeksi myös Tulemaan ja Orusjärvelle.

1930-luvulla Salmin suurimmaksi kauppaliikkeeksi oli kasvanut Salmin Osuusliike, joka oli aloittanut toimintansa vuonna 1916, laajentuen lopulta 9 kaupan ketjuksi. Tuleman keskusliike oli varsinainen tavaratalo, sillä sieltä oli mahdollista saada kenkiä, rautatarvikkeita, ruokaa ja kangasta kuin myös perinteisempiä sekatavaratuotteita. Näiden lisäksi Salmin Osuusliikkeellä oli oma teurastamo, viljanpuhdistamo ja viljankuivaamo.


Pankit ja osuuskassat

Salmin talouselämässä tapahtunut yleinen kehitys houkutteli Salmiin talouselämän edustajia. Vuonna 1923 Kansallis-Osake-Pankki perusti konttorin Salmiin. Lisäksi Salmissa oli jo ennestään osuuskassa, joka oli perustettu Tulemaan vuonna 1922.

Osuuskassoja perustettiin nopeassa tahdissa kaikkialle pitäjän alueelle, vuonna 1924 perustettiin osuuskassat Lunkulansaareen, Manssilaan ja Orusjärvelle. Mantsinsaaren osuuskassa perustettiin vuonna 1925 ja Uuksun vuotta myöhemmin. Lopulta nämä 6 osuuskassaa yhdistettiin yhdeksi isoksi Tuleman osuuskassaksi. Vuosien saatossa osuuskassat lainasivat rahaa, mutta myös huolehtivat siitä, että jokainen maksoi lainansa takaisin sovitusti.


Liikenne

Salmi oli edullisen sijaintinsa johdosta vilkas vesiliikenteen pitäjä. Ennen varsinaisen kaupallisen vesiliikenteen alkua käyttivät salmilaiset omia vesikulkuneuvojaan, veneitä, saimoja ja galjotteja matkustaessaan muualle vesiteitse.

Vuonna 1866 alkoi ensimmäinen vesitse tapahtuva epäsäännöllinen liikenne Sortavalasta Salmiin. Vuonna 1873 alkoi lopulta Sortavalan höyrylaivayhtiön toimesta säännöllinen liikenne Sortavalan ja Salmin välillä. Ensimmäinen säännöllistä aikataulua noudattava laiva oli siipirataslaiva Helmi. Salmista oli mahdollista päästä myös Pietariin rajojen sulkemiseen asti. Sortavala-Salmi-Pietari -linjalla liikennöivät höyrylaivat Valamo, Ladoga, Aleksander, Petter ja Koitto. Sortavala-Salmi -reittiä liikennöivät myöhemmin laivat Karjala, Pitkäranta, Ostro, Valamonluostari, Sofia sekä Otava.

 

Salmin sisäistä vesiliikennettä hoidettiin Tuleman ja Uuksun välillä metsänhoitaja Rosellin omistaman höyrylaiva Tuleman avulla. Samaa reittiä kulki myöhemmin Salmi-laiva, jonka omistajina olivat ensin F. Immonen ja tämän jälkeen S. Sorsa. Laivalaitureita oli paitsi Tulemajoen suussa, niin myös Lunkulassa, Kotkaniemessä, Pöllässä ja Mantsin saarella, jossa on yhä edelleen kivestä vuonna 1930 rakennettu, 1120 metriä pitkä laivalaituri. Todellinen suursatama oli Pöllän tullivartion rannassa, johon mahtui useita kymmeniä höyrylaivoja kerrallaan. Tuleman satama oli kuitenkin varsinainen tavara- ja matkustajaliikenteen keskussatama.

Mantsinsaareen ja sen ympärille oli rakennettu kolme majakkaa helpottamaan vesiliikennettä Salmiin ja sieltä pois. Sirnitsän ja Leppäniemen majakat vartioivat sisääntuloreittiä ja Heinäluodon suurmajakka opasti ulosmenoväylällä kulkevia. Majakoiden lisäksi Mantsinsaaressa oli kaksi virkamiesluotsia.

Myös maaliikenne oli vilkasta. Salmin pitäjässä toimi yhteensä kolme kestikievaria, nimittäin Uusikylän, Tuleman ja Manssilan kylän majatalot, jotka toimivat eri aikoina eri taloissa. Vuoteen 1932 asti maaliikenne oli ollut täysin hevos- ja autokuljetusten varassa, kunnes kyseisenä vuotena valmistui rautatie Pitkärannan ja Uuksun välille. Rata tosin avattiin virallisesti vasta vuonna 1934. Rataa jatkettiin Tulemaan muutamaa vuotta myöhemmin ja edelleen Itä-Karjalaan jatkosodan aikana.

Vuonna 1933 oli aloitettu säännöllinen linja-auto ja postiautoliikenne Sortavalaan. Vuonna 1939 vuoroja oli päivittäin yhteensä 8 kumpaankin suuntaan. Vuoteen 1939 mennessä myös henkilöautoliikenne oli kehittynyt ja tätä varten Salmiin oli rakennettu lähes 200 kilometriä maanteitä, sekä 9 maantiesiltaa ja moottorilossi Mantsin- ja Lunkulansaarten välille.