Vuokra- ja lahjoitusmaa-aika

Ruotsin ja Venäjän väliset konfliktit äityivät vuosisatojen mittaan ajoittaisesti laajamittaisiksi sodiksi. Vuonna 1580 Ruotsi valtasi koko Laatokan Karjalan 15 vuodeksi. Tämän seurauksena kaikki tuon ajan 33 kylää ja yhteensä 426 tilaa olivat autioina väestön paettua Itä-Karjalaan (vertailun vuoksi kerrottakoon, että vuonna 1939 Salmissa oli 29 kylää ja yli 1500 tilaa).

Täyssinän rauha vuonna 1595 pakotti Ruotsin luopumaan Venäjältä valloittamastaan osasta Karjalaa, myös Salmista. Rauhaa ei kestänyt kauan, sillä jo vuonna 1617 solmittu Stolbovan rauha aiheutti sen, että Laatokan Karjala joutui jälleen ruotsalaisten haltuun. Tämä oli sikäli historiallinen rauha Salmille, että se noudatteli pääasiassa samaa rajalinjaa, kuin mikä oli tulevana valtakunnanrajana Suomen ja Neuvostoliiton välillä liki 300 vuotta myöhemmin.

Vaikka rauha olikin solmittu, sen mukanaan tuomat muutokset aiheuttivat levottomuutta koko Laatokan Karjalan alueella. Koska Ruotsin ja Venäjän väliset konfliktit olivat pitkälti myös uskontojen välisiä konflikteja, oli Ruotsin tulo ortodoksien asuinalueille pätevä syy sissisotiin. Vaikka sissisodat vaikutuksineen eivät levinneetkään Salmiin yhtä laajamittaisesti kuin läntiseen Laatokan Karjalaan, verotus tuntui yhtä ankarana. Ruotsi yrittikin saada levottomat ortodoksialueet hallintaansa vuokraamalla koko Käkisalmen läänin vuorollaan päteville hallintomiehille.

Ensimmäinen Salmin ja koko Käkisalmen läänin vuokraisäntä oli sotamarski, kreivi Jaakko De La Gardie, joka hallinnoi vuokra-aluetta vuosina 1618-1629. Vuonna 1618 Salmissa oli verokirjojen mukaan 186 taloa, joista 97 oli asuttuja. Loput 89 taloa olivat autioina. Osa asukkaista oli paluumuuttajia vuoden 1580 väestömuutosta. Lisäksi asukkaita oli tullut uudisasukkaina pääasiassa Savosta. Vuonna 1621 yli 300 taloa oli jälleen asutettuina.

Vuokra-aika oli usein suhteellisen lyhyt, noin 20 vuotta. Tämä aiheutti paljon ylimääräistä verorasitusta ja ongelmia asukkaiden ollessa täysin riippuvaisia kulloisenkin vuokraisännän mielivallasta. Nämä vaikeudet johtivat siihen, että ajoittain Salmin alueen väestömäärä romahti lähes olemattomiin väestön muuttaessa rauhallisemmille, Venäjän yhä hallussaan pitämille alueille Itä-Karjalaan tai jopa Tveriin, Moskovan lähelle. Erityisesti nälänhädät 1630-luvulla sekä 1640-luvun alussa olivat osaltaan vaikuttamassa muuttoliikkeeseen. Vuonna 1643 Salmissa oli vain 60 asuttua tilaa.

Vuonna 1721 solmittiin uusi ns. Uudenkaupungin rauha Ruotsin ja Venäjän välille. Tällä kertaa Venäjä selvisi sodasta voittajana. Venäjä sai rauhassa haltuunsa Käkisalmen läänin, niin Laatokan kuin Kannaksen Karjalankin Viipuria myöten. Pietari Suuri jatkoi omalla tavallaan jo ruotsalaisten aloittamaa vuokra-aikaa, tällä kertaa lahjoitusmaa-ajaksi kutsuttuna. Hän jakoi palkintoina suosikeilleen ja sotapäälliköilleen heidän valtaamiaan alueita antamalla heille veronkanto-oikeuden ko. alueeseen.

Ensimmäinen Salmin ”omistaja” oli hovipalvelija Carl Arnander, joka kantoi veroja vuodesta 1725 alkaen. Lahjoitus kuitenkin peruttiin, ja uudeksi isännäksi tuli erinäisten vaiheiden jälkeen Arnanderin leski, joka sai pitäjän haltuunsa vuonna 1733. Pitäjä siirtyi perintönä leski-Arnanderin tyttärelle kreivitär Catharina Stackelbergille, joka hallinnoi pitäjän veroja vuosina 1766-1771. Kyseisenä vuonna (1771) Salmi myytiin Tarton yliopiston professori Jacob Ursinukselle. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1777, Salmi myytiin huutokaupassa kreivi Grigori Orloville (mainittakoon, että tuolloin Venäjää hallitsi Katariina Suuri, jonka virallisena rakastajana toimi sama Grigori Orlov). Salmin omistus säilyi perintönä Orlovien suvussa, kunnes vuonna 1825 kreivitär Anna Orlov-Tschesmensky myi Salmin pietarilaisille kauppiasveljeksille Fedul ja Sergei Gromoville. Vuonna 1848 Salmi joutui viimeisen kerran vuokra- tai lahjoitusmaahistoriansa aikana uuden omistajan haltuun, tällä kertaa Sergei Gromovin Vasili-pojalle.

Vaikka Salmi oli Uudenkaupungin rauhan myötä vaihtanut omistajaa, ei juuri mikään muuttunut oleellisesti pitäjän asukkaiden kannalta katsottuna. Veroja maksettiin sen verran kuin omistajat halusivat veroja maksettavan voutiensa välityksellä. Jos ei kyennyt veroja maksamaan, oli vaarassa joutua ruoskituksi tai karkotetuksi Siperiaan. Onneksi oli myös poikkeuksia, sillä jotkut omistajat kohtelivat alamaisiaan hyvin. Tällainen poikkeus oli muun muassa kreivitär Stackelberg, joka vuosien 1761-1763 suurina katovuosina ei kerännyt veroja lainkaan Salmista, vaan päinvastoin osti suuret määrät siemenviljaa omilla varoillaan ja jakoi ne sitten salmilaisille ilmaiseksi. Uudenkaupungin rauhan jälkeen Salmiin tuli uusia uudisasukkaita lännestä, Hämeestä, Savosta ja Pohjanmaalta asti. Tätä ennen väestö oli tullut lähes yksinomaan Aunuksesta, kuten myös myöhemminkin pääasiassa tapahtui.

Vuonna 1831, Gromovien aikaan, sattui Lunkulansaaren Lehonniemessä kuuluisaksi tullut murha, kun Gromovien ensin voutina ja sittemmin Salmin nimismiehenä toiminut Yrjö Neiglick joutui asukkaiden murhaamaksi. Sattui nimittäin, että Neiglick oli joutunut vakaviin riitoihin paikallisten kanssa, eikä samaan aikaan sattunut kolera-epidemia helpottanut luottamuksen luomista asukkaiden ja nimismiehen välille tuona kohtalokkaana vuotena. Neiglick ryhtyi tarmokkaasti toimiin koleran leviämisen estämiseksi, ja tätä varten oli hankittu ainetta jota laitettiin salmilaisten kaivoihin. Saavuttuaan Lunkulansaaren Lehonniemeen oli joukko vihaisia ja tietämättömiä asukkaita ottanut Neiglickin kiinni, epäillen häntä myrkkyjen levittämisestä kaivoihin ja murhannut hänet. Syylliset tuomittiin oikeudessa; osa sai raipparangaistuksia ja suurin osa syyllisistä joutui karkotetuksi Siperiaan koskaan palaamatta Salmiin.

1890-luvulla oli Suomessa, kuin koko Venäjän valtakunnassa, käynnistetty ns. venäläistämistoimet. Salmissa tämä näkyi ns. venäläistämiskoulujen runsaslukuisena perustamisena lukuisiin kyliin. Tuleman, Kirkkojoen ja Mantsinsaaren koulut saivat rinnalleen uudet venäläiset koulut Manssilaan, Orusjärveen, Tiijalaan, Uusikylään, Käsnäselkään, Hyrsylään, Peltoisiin, Uuksuun, Kanabrojärvelle, Kaunoselkään, Räimälään, Karkkuun ja Miinalaan. Kouluissa kansakielinen opetus vaihtui suomesta venäjään ja oppilaita pyrittiin ohjaamaan venäläisyyteen.

Venäläistämistoimien vaikutus ei kuitenkaan ollut yhtä radikaali kuin esimerkiksi Länsi-Suomessa, sillä Salmissa ortodoksisuus ja sen tuolloin edustama venäläisyys olivat voimakkaasti olleet ilmiönä mukana ihmisten elämässä jo vuosisatoja, eikä siinä sinänsä ollut juurikaan uutta asukkaille. Uutta oli sen sijaan venäjän kielen korostaminen ja sen kohottaminen ohi suomen kielen ja karjalaisen murteen paikallisten asukkaiden pariin. Tämä aiheutti jonkin verran vastarintaa.