Salmin pitäjän kielestä

Teksti: Raija Pyöli

I Aunus – yksi karjalan kielen murteista. Puhujat Suomessa ja Venäjällä.

Salmissa samoin kuin muutamassa muussakin rajakarjalaisessa pitäjässä (Suojärvi, Suistamo, Impilahti) puhuttiin livvin kieltä eli aunuksenkarjalaa, joka on yksi karjalan kielen neljästä päämurteesta. Karjala kuuluu suomalais-ugrilaisten kielten itämerensuomalaiseen haaraan suomen, viron, vepsän, vatjan, liivin ja inkeroisen ohella. Itämerensuomalaisten kielten – suomea ja viroa lukuun ottamatta – katsotaan jo olevan nk. uhanalaisia kieliä, toisin sanoen niitä uhkaa ilmeinen katoaminen. Tästä kertoo erityisesti puhujien väheneminen ja kielellinen sulautuminen alueensa enemmistöön.

Karjalaisia asuu Venäjällä noin 130.000. Heidän asuinalueitaan ovat Sisä-Venäjän ns. karjalaissaarekkeet lähellä Moskovaa (Tverin, Tihvinän ja Valdain kylät) sekä Suomen itärajan tuntumassa sijaitseva Karjalan tasavalta. Siellä karjalaiset muodostavat 10 %:n kielellisen vähemmistön venäläisten joukossa. Näistä noin 79.000 karjalaisesta ainoastaan 51,5 % on vuoden 1989 väestönlaskussa ilmoittanut puhuvansa karjalaa äidinkielenään; viimeisimmän (2002) Venäjällä toimitetun väestönlaskun tuloksia ei vielä ole saatavissa. Kyseessä on kaikkia karjalan murteita, joita ovat pohjoiskarjala eli vienalaismurteet, eteläkarjala, lyydi ja aunus, puhuvien yhteismäärä. Alueen eteläisimmissä osissa, nk. Aunuksen kannaksella, aunusta eli livviä puhuvia lienee tällä hetkellä vain parisenkymmentä tuhatta. Murteensa aktiivisesti säilyttäneet ovat pääosin iäkkäitä maaseudun kylissä asuvia karjalaisia.

Heidän puheessaan vilisee venäläislainoja (arvioiden mukaan noin neljännes kaikista sanoista on eri-ikäistä laina-ainesta). Samoin tyypillistä on nk. koodinvaihto: puhe vaihtuu vuoroin venäjään, vuoroin livviin, jopa kesken lauseen. Tosin itse kielen rakenteen tasolla ilmenevä venäläisyys on varsin vähäistä.

Suomen puolella on kielitilanne livvin osalta vähintäänkin yhtä uhattu: viime sotien yhteydessä evakuoiduista Raja-Karjalan asukkaista tai heidän jälkeläisistään arvellaan livvin hyvin suomalaistunutta versiota vielä puhuvan korkeintaan nelisentuhatta karjalaista. Tosin tarkemmat tiedot aivan nykytilanteesta puuttuvat.

Kielitieteellisten määritelmien mukaan karjalan kieleen ei lasketa kuuluvaksi esim. Viipurin seudulla tai Kannaksella ennen alueluovutusta puhuttua suomen kaakkoismurretta, eikä siis myöskään nykyistä Lappeenrannan seudulla puhuttavaa murremuotoa.

II Kielellisiä erityispiirteitä

Se murremuoto, jota Salmissa puhuttiin ennen sotia on pääosin samaa kuin tämän päivän Karjalan tasavallassa puhuttava aunus eli livvi. Tosin huomattaviakin eroja oli havaittavissa esim. Manssilan ja Orusjärven kylissä puhutussa murteessa verrattuna esim. Lunkulan- tai Mantsinsaaren asukkaiden kielimuotoihin. Myös naapuripitäjien Suistamon ja Suojärven murteet erosivat Salmissa puhutuista varianteista. Samoin on Karjalan tasavallassa jonkin verran eroja esim. Viteleen ja Kotkatjärven kylien kielimuotojen välillä.

Monet Salmin murrepiirteistä – erityisesti äännepiirteet – selittynevät venäjän kielen vaikutuksella. Yksi sellainen on kielen erikoinen ”pehmeys”. Myös venäläislainojen määrä murteessa oli ennen sotia melkoinen; tosin monet lainat ovat niin vanhaa perua, etteivät salmilaiset niitä puheessaan käyttäessään mieltäneet sen kummemmin venäläisiksi, esim. muamo, stola, mužikku, briha, rodn’ju, butilkku.

Keskeisimpiä äännepiirteitä ovat:

  1. sananloppuinen –a ja –ä on muuttunut kaksi- tai useampitavuisissa sanoissa u:ksi ja y:ksi; Esim. aidu, akku, l’eiby, emändy;
  2. konsonanttiyhtymät hk, ht, sk, st eivät noudata astevaihtelua. Esim. nahku-nahkan, lahti-lahtel;
  3. diftongioituminen, mikä tarkoittaa sitä, että alkuperäiset pitkät vokaalit aa ja ää ovat muuttuneet ua:ksi ja iä:ksi, esim. maa – mua, pää – piä. Tästä poikkeuksen muodostavat esim. Salmin Manssilan kylässä puhuttu paikallismurre, jossa vokaalit ääntyivät pitkinä maa, pää. Huomattavaa on, että vastaavaa ilmeni myös Manssilan rajakylässä Viteleessä Neuvostoliiton puolella. Myös orusjärveläisten puheessa oli vastaavaa piirrettä;
  4. palatalisoituminen, jolloin konsonantti liudentui eli pehmeni erityisesti i:n tai e:n edellä: l’iha, n’imi, hebon’e; ilmiötä esiintyi myös muiden vokaalien edellä, esim. sanoissa n’okku, n’aba;
  5. soinnilliset konsonantit sanan alussa garbalo, bokki, duumaija ja keskellä kobra, pudro, ladvu;
  6. s-äänteet muuttuvat i:n jäljessä suhuäänteiksi, joko soinnittomiksi, esim. n’išku (niska) tai soinnillisiksi, esim. kižata (kisata, leikkiä), ižändy (isäntä).

Seuraavien aunuksenkarjalaisnäytteiden tallennusväli on lähes 60 vuotta. Ensimmäinen näyte on vuodelta 1935 Salmista, jälkimmäinen taas vuodelta 1993 Aunuksesta. Ensimmäistä litteroitaessa on noudatettu Karjalan kielen sanakirjan (1968-) transkriptio- periaatteita. Jälkimmäisessä taas on käytetty Karjalan tasavallassa julkaistussa kirjallisuudessa (mm. Oma mua -lehdessä) vakiintunutta nykynormistoa, jonka mukaan esim. y:tä merkitään saksalaisella ü:llä, liudennos (’) merkitään vain venäläisiin lainasanoihin ja tš:n merkkinä on č.

Seuraavat näytteet 1 ja 2 eivät ole kielellisesti täysin vertailukelpoisia, koska vanhemmissa haastatteluissa, joita Martta Pelkosen keräämä aines edustaa, pyrittiin löytämään mahdollisimman ”hyviä” kielentuottajia, ja tavoite oli kielimuodon säilyttäminen jälkipolville. 1990-luvun tutkijoiden ensisijainen tarve taas on ollut haastatella myös ”huonosti” äidinkieltään taitavia karjalaisia, koska tutkimuksilla on kartoitettu nimenomaan kielen mahdollista muuttumista.

III Näytteet suomennoksineen

1. Annan laittu kirikkö

Täm on Annan laittu kirikkö, vanhan ńeidizen. Miikkulam pruazńiekkoi pruaznuijah. Miikkulan obrazu on se vańhin, kallehin kirikös. Häi oľi ďengua siästännyh, kirikön laitutannuh. Hänen ńimipäivii pietäh kirikös. Joga vuott on sluužibu, rastavam pyhäs, kolme päiviä ennen jouluu, nygösty jouluu. Hurual puolel on služibu kirikös, naiziem puolel. Oltar on hurual puolel.

Meijäm baba pokońńiekku sidä sanľi: Sil Annal oľi jiännyh ylen suuri arreh ďengua. Buabah oľi jättännyh. Häi oľi pannuh ardeheksi kiven koloh. Sid buabah se ńevvoi sil Ańńil, sil bunukal, sanou:

”Ku roittos kahtenkymmenenvijjen vuvven igähińe, sit sinä käy kattšomas iivanampäivän yöl. Sit sinulles arreh se heittyy.” Bunukku käi kahtennu vuvvennu jo, g ei suannut. Nu sit kolmaz vuozi ku tuľi, sit tuase silmäd rist’i da lähti. Meńi, ga sińińe tul’i nägyy. Häi meńi peredńiekan ker, kiseiperedńiekan ker – buabah oľi ńevvonnuh – sem pańi tuleh peredńiekan. Se romahtih kullakse, se tuľi. Hänel tuľi peredńiekku täyzi kuldua da kattšou: vie muaz on aijy. Häi heitti ferezim piäl iäres, sem mätti tävven kuldua. Ne oľi kuldastu Veńan ďengua. Ne oľi kai kymmenrubľahistu da viižirubľahistu, sem pienembiä ei olluh. Häi kutšui tšotaittšijan. Sid löydi sie zemtšugusergat. Sit sergoih oľi kirjutettu buaban ńimi. Buabal oľ olluh ńimi Vaśśi. Sit häi ku ne ďengat tšotaitšutti, ylen äij oľi ďengua. Sid mužikku kyzyy: ”Mihbo panet?” Sid Ańńi vastai: ”Minä laitutan kirikön, anna Jumalua moľitah.” Moized duumat tuldih, jotta häi luajitti kirikön, ei muuh häi pannuh ńi mih. Sit se Ańńi yhten viižitostu vuott oľi elännyh dai kuolluh oľi.

(Tatjana Höt’t’i, s. Jaronen, synt. Salmin Kirkkojoen kylässä. Haastateltu 69-vuotiaana Tulemalla 1936/Martta Pelkonen.)

1. Annasta, Tuleman kirkon rakennuttajasta

Tämä on Annan rakennuttama kirkko, vanhanpiian. Miikkulan praasniekkaa vietetään. Miikkulan ikoni on vanhin, arvokkain kirkossa. Hän (Anna) oli säästänyt rahaa, rakennuttanut kirkon. Hänen nimipäiväänsä vietetään kirkossa. Joka vuosi on jumalanpalvelus, joulua edeltävän paaston aikana, kolme päivää ennen joulua, nykyistä joulua. Vasemmalla puolella kirkossa on palvelus, naisten puolella. Alttari on vasemmalla puolella.

Meidän mummovainaja sitä kertoili: Sille Annalle oli jäänyt hyvin suuri raha-aarre. Isoäitinsä oli jättänyt. Hän oli pannut aarteeksi kivenkoloon. Sitten se mummonsa neuvoi sitä Annia, sitä lastenlastaan, sanoo:

”Kun täytät 25 vuotta, sitten käy katsomassa juhannusyönä. Sitten se aarre sinulle nousee.” Lapsenlapsi kävi jo kahtena vuotena, mutta ei saanut. No, sitten kun kolmas vuosi tuli, sitten taas risti silmänsä ja lähti. Meni, niin sininen tuli näkyy. Hän meni esiliina yllään, sertinkinen esiliina yllään – isoäitinsä oli neuvonut – sen esiliinan pani tuleen. Se romahti kullaksi, se tuli. Hänelle tuli esiliina täyteen kultaa ja katsoo: vielä maassa on paljon. Hän riisui olkainhameen päältään, sen mätti täyteen kultaa. Ne olivat venäläisiä kultarahoja. Ne olivat kaikki kymmenruplasia ja viisiruplasia, sen pienempiä ei ollut. Hän kutsui laskijan. Sitten löysi sieltä helmikoristeiset korvarenkaat. Sitten korvarenkaisiin oli kirjoitettu isoäidin nimi. Isoäidin nimi oli ollut Vassi. Sitten kun hän ne rahat lasketutti, oikein paljon oli rahaa. Sitten mies kysyy: ”Mihinkäs panet?” Niin Anni vastasi: ”Minä rakennutan kirkon, rukoilkoot Jumalaa.” Sellaiset ajatukset tulivat mieleen, että hän teetti kirkon, eikä pannut mihinkään muuhun. Sitten se Anni viitisentoista vuotta oli elänyt ja (sitten) oli kuollut.

(Lähde: Satuja ja legendoja. Martta Pelkosen salmilaismuistiinpanoja, 1976:314-315.)

2. Kaksi vuottu opastuin poovarikse

A jälles kluubua sid minä vie enzmäi, kon’ešno, minä, minul oli trudnostii, vidite, minä kazvoin buaban kel, minul oli trudno, mat’erial’no. Minä kon’ešno en voinnuh ni inst­ituuttah postuppie, vodhäi opastundu rodih pahoi, nu vot. A doškol’noih min en postupin­nuh, sie oli suuri konkursu, minä pitaalas’ pos­tupit’, en postupinnuh, po konkursu, en proidin­nuh. Sid minä postupin jo muga, prosto poovariks opastumah. Tak što minul on vie kaksi spet­sial’­nostii. Sid minä kaksi vuottu opas­tuin poova­rikse.

Petroskoil? (RP) Petroskoil, sie oli hüvä stipendii. Äijü oli praktiek­kua, müö sie äijän ruavoimmo, nu vot. A minul üks sama aiven oli me…taa vospitat’el’akse. I sid minä poovarikse gu opastuin, minul tänne mestua ei olluh, Anukseh. Minul annettih, ruado toiñeh rajonah, Prion’eškoih. Minä sinne en voinnuh lähtie, buabua oli ñiäli, häi oli minul jo vanhu, kaheksküm­men vuott oli. Nu vot. I sid minä, voobš…e vuidi muga, što mestua eulluh, i minä lähtin vospitaat’­el’­akse. Bez obrazovaanija mi­nuu tüöttih Salmih.

(N18, haastateltu 54-vuotiaana Aunuksessa 1993/Raija Pyöli)

2. Kaksi vuotta opiskelin kokiksi

Ja kerhotalon jälkeen minä vielä enemmän, tietysti, minä, minulla oli vaikeuksia, katsokaas, minä kasvoin mummin hoivissa, minulla oli vaikeata taloudellisesti. Minä tietenkään en voinut instituuttiinkaan pyrkiä, no siispä opiskelu alkoi huonosti, no niin. Esikoulunopetta­jaksi en päässyt, siellä oli suuri kilpailu, minä yritin pyrkiä, en päässyt, kilpailun takia, en päässyt sisään. Sitten minä pyrin jo niinkin, vain kokiksi opiskelemaan. Siksi minulla on vielä kaksi ammattia. Sitten minä kaksi vuotta opiskelin kokiksi.

Petroskoissako? (RP) Petroskoissa, siellä oli hyvä stipendi. Paljon harjoittelua, me siellä paljon teimme työtä, no niin. Mutta minulla se yksi ja sama toive oli edelleen unelma valmistua kasvattajaksi. Ja sitten kun minä olin opiskellut kokiksi, minulla tänne paikkaa ei ollut [määrätty], Aunukseen. Minulle annettiin työ toiselle alueelle, Prioneškoihin. Minä sinne en voinut lähteä, mummia oli sääli, hän oli jo vanha, kahdeksankymmentä. Ja sitten minä, niin vain kävi, että paikkaa ei ollut, ja minä lähdin kasvattajaksi. Ilman koulutusta minut lähetettiin Salmiin.

Lähteet:

Kettunen, Lauri (1960): Suomen lähisukukielten luonteenomaiset piirteet. SUS, Helsinki.

Karjalan kielen sanakirja (1968-). Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki.

Kujola, Juho (1910): Äänneopillinen tutkimus Salmin murteesta. Eripainos aikakauskirjasta ”Suomi”. SKS, Helsinki.

Pelkonen, Martta (1976): Satuja ja legendoja. Martta Pelkosen salmilaismuistiinpanoja. Toim. ja suom. Raija Koponen. SKS 323.

Pohjanvalo, Pekka (1947, 1950): Salmin murteen sanakirja. SKS, Helsinki.

Pyöli, Raija (1996): Venäläistyvä aunuksenkarjala. Kielenulkoiset ja -sisäiset indikaattorit kielenvaihtotilanteessa. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja n:o 18, Joensuu.

Pyöli, Raija (2000) Elostu paginan välis. Nykyaunusta ja karjalaiskulttuuria. Salmi-Säätiö, Tervo/Lahti.