Siirtokarjalaiset kohtasivat Valamossa

Siirtokarjalaisten jälkeläiset -seminaariin 3.-5.10. kokoontui kuutisenkymmentä rajakarjalaistaustaista sekä muutama Kannaksen karjalainen. Luennoitsijat – karjalaistaustaisia hekin – esittivät monipuolisesti Karjalaan ja karjalaisuuteen liittyvää tietoa.

Arkkipiispa Leon aiheena oli karjalan kielen merkitys tänä päivänä. Hänen alkuinnostuksensa karjalaan on tullut perintönä Pielaveden evakkokodista. Arkkipiispa on 1995 perustetun Karjalan Kielen Seuran puheenjohtaja. Hän kertoi iloitsevansa siitä, että yhteistyö rajan yli sikäläisten kielen asiantuntijoiden kanssa on toimivaa ja että suomalainen kulttuurielämä on rikastunut kielen avulla (sukututkimus, pitäjäseuratoiminta, kielen harrastus ja opiskelu, myös kirkon piirissä).

Toiminta valtion tasolla ei vielä ole täysin kitkatonta, vaikka karjalan kielen asema virallistettiin jo 2009. Kielen elvyttämistyöhön arkkipiispa peräänkuulutti tekijöitä, jottei kaikki kaatuisi samojen, harvojen ihmisten niskoille. Etenkin nuoria tarvitaan. ”Puhukaa, kirjoittakaa karjalaksi somessa tai missä tahansa, kunhan kirjoitatte!” arkkipiispa vetosi ja lupasi, että seuraava KKS:n julkaisu on lastenkirja!

Professori Tapio Hämysen luennoi siirtokarjalaisista Suomessa sodan jälkeen. Omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuen hän toi esille evakkouden kipupisteet; Suomessa kai uskottiin, että sopeutuminen uusiin oloihin kävi kivuttomasti, mutta erilainen kieli, tavat ja uskonto herättivät pitkään hämmennystä. Hämysen mukaan merkittävin perintö evakkoajasta on ollut suoriutumisen pakko!

Raja-Karjalassa syntyneet hupenevat vuosi vuodelta, eniten heitä on nyt Helsingin seudulla, Lahdessa ja Kuopion ympäristössä. Karjalaa ei kuitenkaan kuule muualla kuin Rasinmäen kylässä Pohjois-Karjalassa. Nykyisellä nk. toisella sukupolvella eli sotien jälkeen syntyneillä saattaa vielä olla omakohtaisia puhemuistoja, mutta heidän lapsiaan Hämynen nimittää Karjala-kertomusten sukupolveksi.

Tietokirjailija Mikko Porvali pohti esityksessään, mikä Karjalassa on menetettyä ja mikä ei. Monien taloudellisten, kulttuuristen ja sosiaalisten menetysten ohella hän katsoo, että on myös säilynyttä: kieli, murteet, kirjallisuus, musiikki, ruokakulttuuri… Kaiken tämän dokumentointia Porvali pitää tärkeänä samoin kuin sitä, että olisimme oppineet jotain historiasta: suvaitsevaisuutta muita kohtaan ja realistista suhtautumista itäiseen naapuriin.

FL Outi Patronen kertoi rajakarjalaisten sukunimimuutoksista 1919–1959. Ennen 1800-luvun loppua rajakarjalaisilla ortodokseilla ei ollut sukunimiä, vaan käytettiin ristimänimeä ja patronyymia (isännimeä), josta sittemmin kehittyi sukunimi. Etenkin 1930-luvulla muutoksia tehtiin runsaasti. Monet halusivat päästä eroon venäläisperäisistä sukunimistään – tosin suomennoksetkaan eivät aina olleet onnistuneita.

Paavo Kokotti ja Kari Pössi kertoivat, millaista on olla harrastajana perinnetietoutta kasvattamassa. Molemmat ovat sukuseura-aktivisteja ja ahkeria Salmin Mantsinsaaren-kävijöitä, jotka väsymättä vievät tietojaan ja kokemuksiaan nettiin kaikkien saataville.

Viihteestä vastasi kansanmusiikkiyhtye Burlakat ja Johanna Koukkunen viehättävine uusine ja vanhoine karjalaislauluineen, joissa eri karjalat sujuvasti yhdistyivät. Pitäjittäin kootut ”paginjoukot” oli myös onnistunut ratkaisu. Puhetta virisi omista muisteluista, joko salmilaiseen tai suojärveläiseen malliin.

Syksyinen Valamo tarjosi virikkeellisen viikonvaihteen. Tarjolla oli sekä sielun että ruumiin hyvinvointia: luostarin jumalanpalveluselämään osallistumista, ajatuksia herättävää kurssiohjelmaa, ystävien tapaamisia ja Trapesan tunnetut herkkupöydät. Jatkoakin lupailtiin, jotain vastaavaa, ehkä karjalan kieleen liittyvää?